Aiemmissa kirjoituksissani olen puhunut epämääräisistä kehon oireista, joille ei ole löytynyt selitystä. Olen rampannut lääkäreissä ties miten paljon, saamatta tarvitsemaani empatiaa, ymmärrystä ja asiantuntevaa apua.
Useimmiten vastauskena oireisiini on ollut:
"Olet niin nuori ettei sinulla mitään voi olla"
"Vaikutat oikein terveeltä nuorelta naiselta"
"Sinulla on vain yliliikkuvat nivelet"
"Oletkohan kentis stressaantunut tai masentunut? Yritä olla stressaamatta."
"No otetaan nyt joku perusverenkuva ja kilpirauhaskokeet"
Jokaisella kerralla on ollut eri lääkäri, joka koittaa ystävällisesti sanoa: "Ei sinun ehkä kuitenkaan kannata miettiä liikaa kaikkia kehosi oireita, eikä kannata googletella diagnooseja".
Onneksi olen ollut jääräpää, enkä ole jättänyt oireitani sivuun ja huomiotta, vaan jatkanut auttavan käden löytämistä ja selvyyttä tähän kaikkeen! Hulluksi olen itseäni jo luullut ja lääkäritkin ovat jotenkin sivulauseessa yrittäneet saada minun sellaista ymmärtää.
Ihmettelen vain että miksi minulta on viimeksi sokeriarvoja otettu 2014, eikä kertaakaan sen jälkeen? Vaikka oireet ovat olleet melkoisen selkeät: Väsymys, uupuneisuus, hapettomuus, jano joka ei sammu juomalla, hapottavat lihakset... yms.
5.4.2016 olin reumalääkärin vastaanotolla, jossa luettelin pitkän litanian oireitani. Lääkäri epäili vahvasti nivelpsoriasista tai selkärankareumaa. Sain lähetteen labraan.
Viikon kuluttua selvisi verikokeiden olevan negatiivisia, eikä verikokeitse löydetty reumaan viittaavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö reumaa olisi.
Virtsakokeet olivat muuten kunnossa, paitsi että virtsassa oli sokerit ±±, joka yleisimmin viittaa diabetekseen ja harvemmin muutamaan muuhun sairauteen. Virtsassa ei normaalisti kuulu siis olla glukoosia eli sokeria.
Reumapolilta suositeltiin ottamaan yhteys omalääkäriin tai työterveyslääkäriin, jonka tehtävänä olisi laittaa minut lisälabroihin.
Sain lääkäriajan seuraavalle päivälle, perjantaille.
Työterveyslääkäri vähätteli tilannetta ja sanoi että tuskin näitä kokeita tarvitaan, mutta hän nyt laittaa lähetteen labraan niin tarkistetaan paastoverensokeri sekä pitkäaikaissokeri eli "sokerihemoglobiini". Monta kertaa hän vielä totesi että "ei tämä välttämättä silti tarkoita mitään vaikka sokerit plussalla virtsakokeissa ja että ei sinun kannata googletella itsellesi diagnooseja."
Maanantaina 18.4. 2016 kävin 12 tunnin paastoamisen jälkeen otattamassa verikokeet. Olo oli paastoamisen jälkeen hieman kiukkuinen, mutta kuitenkin väsähtnyt ja tutiseva.
Samana iltapäivänä sain tulokset tekstiviestillä puhelimeeni:
Fp-Glug eli paastoverensokeri 17.9 (aikuisen viitearvot 4-6)
BHbA1c eli pitkäaikais sokeri / "sokerihemoglobiini" 76 (aikuisen viitearvot 20-42)
Molemmat arvot olivat siis todella koholla!
Osasin tulkita tulokset ja tiesin mitä se tarkoittaa. Tarvitsin kuitenkin lääkärin sanovan ääneen sanan DIABETES, ennen kuin uskoisin.
Sain lääkärin soittoajan vasta tiistaille, jonka odottaminen tuntui ikuisuudelta.
Tiistai aamu oli todella sumea ja olin todella väsynyt. Ramppasin pissalla koko ajan. Minua janotti, mutta mikään juoma ei sammuttanut janoa. Ruoka ei maistunut, oli kuvottava olo.
Lääkäri soitti noin klo 13 ja sanoi sanan "DIABETES" ääneen, ja kehotti minua lähtemään heti ACUTAAN.
Pakkasin kamppeet kassiin ja lädin bussilla kohti TAYSsia. Matka tuntui epätodelliselta. Sana diabetes pyöri mielessä ja pidättelin kyyneleitä koko matka.
ACUTASSA pääsin jonottamatta hoidon tarpeen arviointiin. Hoitaja näki lääkärin lähetteen koneelta ja passitti minut B aulaan odottamaan kutsua.
Ihmisiä oli ensiavussa todella paljon, tuoleja ei ollut montaa vapaana. Odotin ehkä 5 minuuttia ja minut kutsuttiin. Ensihoitaja opiskelija kysyi pystynkö kävelemään ja minähän pystyin. Pääsin "sisälle" ensiavun puolelle, käytävälle vuoteelle odotelemaan. Kaikki muut paikat olivat täynnä.
Minulta otettiin verensokeri sormesta, joka näytti muistaakseni 16.6.
Ketoaineet näyttivät muistaakseni 0.1.
Pissailin purkkiin.
Kädestä otettiin verikokeita.
Lääkäri otti myös laskimoverinäytteen ranteesta.
Minulle laitettiin kanyyli, jonka kautta sain nesteytystä.
Verikokeiden tuloksia odotellessa makoilin sängyllä ja tuijottelin pää tyhjänä tablettia ja soittelin läheisille.
Päivystävä lääkäri jutteli kanssani ja kertoi että kyseessä on DIABETES. Ulkoisen habituksen vuoksi oli jo melko varmaa että kyseessä on ykköstyyppi.
Välillä itkin hieman, välillä olin vain pää tyhjänä.
Kolme tuntia olin päivystyksen puolella, kunnes minut siirrettiin kerrokseen 11 eli sisätautien ja reumakeskuksen osastolle.
Olo oli yllättäen aika rauhallinen.
Sairaanhoitaja tuli juttelemaan kanssani ja sain oman verensokeri mittarin ja siihen tarvittavat välineet. Mittailimme sokereita, jotka olivat edelleen lähemmäs 20.
Päivällisen yhtydessä sain insuliinikynän. Halusin heti itse pistää ja laittaa, koska kukaan ei sitä tekisi tästä eteenpäin puolestani muutenkaan.
Meni muutama sekunti ennenkuin uskalsin pistää. Neula on insuliinikynässä todella pieni, joten ei se liioin tuntunut miltään.
Tiistai meni jotenkin roboottimaisesti. En ehkä vielä oikein tajunnut todellisuutta, vaikka kuitenkin tajusin.
Yö meni pyöriessä. Ei oikein pystynyt nukkumaan ja kanyylikin häiritsi kädessä. Verensokereita mitattiin klo 00.00 ja 04.00.
Keskiviikkona alkoi todellinen oppikoulu.
Minusta oli nyt tultava oma haimani. Minun oli opittava pikkuhiljaa kaikki mitä tämä pitkäaikaissairaus vaatii, jotta se pysyisi mahdollisimman hyvässä hoidossa.
Diabeteshoitajan kanssa juteltiin ja harjoiteltiin ja opiskeltiin.
Sosiaalityöntekijäkin kävi juttelemassa, lähinnä vero asioista ja minne kaikkialle lääkärin B-todistus kuuluisi lähettää.
Voin sanoa että tällä matikkapäällä ei ole ihan helpoin ymmärtää miten lasketaan hiilihydraatit ja verensokerit sopivaksi määräksi insuliinia. Helpotusta ei myöskään tuonut se että kehossa shokki tila päällä!
Mutta minä opein koko ajan lisää.
Jokaisella ruokailulla sain henkiseksi tueksi ja laskujeni varmistajaksi sairaanhoitajan. Tästä oli iso apu ja helpotus.
Keskiviikko iltana alkoi shokki tulla ulos kehosta. Itkin todella paljon! Itkin yksin. Itkin äidin kanssa kilpaa puhelimessa. Itkin hoitajan seurassa. Itkin.
Päässä pyöri kaikki mahdollinen:
"Mitä jos jään yksin?"
"Mitä jos menen tajuttomaksi yöllä ja kuolen?"
"Voinko saada lapsia?"
"Voinko elää normaalia elämää?"
"Voinko liikkua ja urheilla?"
"Saanko herkutella?"
"Miksi juuri minulle kävi näin?"
"Mitä pahaa olen tehnyt?"
"Voiko tässä kuitenkin olla jokin virhe?"
Ajatukset kolisivat päässäni kuin mikäkin betonimylly.
Onneksi tuli yö ja sain edes hieman nukuttua.
Pelkäsi aamulla että minut lähetetään kotiin. Diabeteshoitaja oli jutelut lääkärin kanssa ja kertoi minulle että minun ei tarvinnut lähteä vielä torstaina. Saisin olla vaikka viikonlopunkin sairaalassa, jos minua jännittäisi kotiin lähtö.
Torstaina tuli vielä itkettyä jonkin verran. Olotila alkoi tasaantua. Imin lisää informaatiota itseni ja sairauteni hoitamisesta. Sydänfilmikin otettiin jossain kohtaa. Jalkojeni tuntoaistit testattiin myös.
Halusin vieläkin että hoitaja olisi tukena ruokailujen aikana, jotta varmasti osasin laskea hiilihydraatit ja sokerit niin että insuliiniannos olisi oikea.
Perjantaina herätessäni olin jo aika varmoilla fiiliksillä liikenteessä. Pääsisin viikonlopuksi kotiin.
Lääkäri tutki silmäpohjani. Sain lisää informaatiota ja lisää lappuja ja lippuja.
Odotin jo että H pääsisi töistä ja hakisi minut kotiin.
Iltapäivällä olin pitkästä aikaa omissa vaatteissani. Vaaleanpunainen sairaala pyjama sai jäädä ja oli aika lähteä kotiin.
Olin innoissani kotiin pääsystä, mutta jännitys oli myös suuri. Oloa helpotti kuitenkin tieto, että sain aina soittaa osastolle tai diabeteshoitajalle.
Oli ihana tietää että saisin nukkua omassa sängyssä, omassa kodissa ja päästä omaan ympäristöön!
Jokaisena yönä tähän päivään mennessä kotona ollessani, olen herännyt kolmen aikoihin. Ehkä se on joku kehon tarve tsekata olenko tajuissani, tai oireilenko jollakin tapaa.
Jokaisena yönä tähän mennessä (ja toivottavasti jatkossakin) olo on ollut hyvä.
Ensimmäisen viikon aikana oli tarkoitus saada sokerit pysymään järkevällä tasolla. Koska verensokerini ovat olleet todella korkeat, ei kannata heti tiputtaa sokeriarvoja normaalille tasolle, ettei keho ihmety.
Nyt, tästä päivästä eteenpäin olisi tarkoitus pitää verensokerit taas jo hieman lähempänä normaaleja arvoja.
Verensokerit heittelevät edelleen aika hurjasti. Pikkuhiljaa toivottavasti löytyy sopivat insuliiniannostukset ja pääsisin nauttimaan "normaalista olotilasta".
Huomenna tulee viikko siitä kun pääsin kotiin sairaalasta.
"Diabetes matematiikka" on ainakin kehittynyt hurjasti.
Olen käynyt kaksi kertaa uimassa ja pari kertaa lenkillä.
Yksin lähtö liikkumaan ja muuallekin jännittää hieman. Ehkä saan rohkeutta ja varmuutta kun postista saapuu tilaamani diabetes rannekeet. Tulee ehkä hieman turvallisempi olo, vaikka rannekkeet eivät itse minua auta, mutta helpottavat muita ihmisiä auttamaan minua, jos jotakin sattuu.
Siinä pikakelauksena minun tarinani.
5.4.2016 olin reumalääkärin vastaanotolla, jossa luettelin pitkän litanian oireitani. Lääkäri epäili vahvasti nivelpsoriasista tai selkärankareumaa. Sain lähetteen labraan.
Viikon kuluttua selvisi verikokeiden olevan negatiivisia, eikä verikokeitse löydetty reumaan viittaavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö reumaa olisi.
Virtsakokeet olivat muuten kunnossa, paitsi että virtsassa oli sokerit ±±, joka yleisimmin viittaa diabetekseen ja harvemmin muutamaan muuhun sairauteen. Virtsassa ei normaalisti kuulu siis olla glukoosia eli sokeria.
Reumapolilta suositeltiin ottamaan yhteys omalääkäriin tai työterveyslääkäriin, jonka tehtävänä olisi laittaa minut lisälabroihin.
Sain lääkäriajan seuraavalle päivälle, perjantaille.
Työterveyslääkäri vähätteli tilannetta ja sanoi että tuskin näitä kokeita tarvitaan, mutta hän nyt laittaa lähetteen labraan niin tarkistetaan paastoverensokeri sekä pitkäaikaissokeri eli "sokerihemoglobiini". Monta kertaa hän vielä totesi että "ei tämä välttämättä silti tarkoita mitään vaikka sokerit plussalla virtsakokeissa ja että ei sinun kannata googletella itsellesi diagnooseja."
Maanantaina 18.4. 2016 kävin 12 tunnin paastoamisen jälkeen otattamassa verikokeet. Olo oli paastoamisen jälkeen hieman kiukkuinen, mutta kuitenkin väsähtnyt ja tutiseva.
Samana iltapäivänä sain tulokset tekstiviestillä puhelimeeni:
Fp-Glug eli paastoverensokeri 17.9 (aikuisen viitearvot 4-6)
BHbA1c eli pitkäaikais sokeri / "sokerihemoglobiini" 76 (aikuisen viitearvot 20-42)
Molemmat arvot olivat siis todella koholla!
Osasin tulkita tulokset ja tiesin mitä se tarkoittaa. Tarvitsin kuitenkin lääkärin sanovan ääneen sanan DIABETES, ennen kuin uskoisin.
Sain lääkärin soittoajan vasta tiistaille, jonka odottaminen tuntui ikuisuudelta.
Tiistai aamu oli todella sumea ja olin todella väsynyt. Ramppasin pissalla koko ajan. Minua janotti, mutta mikään juoma ei sammuttanut janoa. Ruoka ei maistunut, oli kuvottava olo.
Lääkäri soitti noin klo 13 ja sanoi sanan "DIABETES" ääneen, ja kehotti minua lähtemään heti ACUTAAN.
Pakkasin kamppeet kassiin ja lädin bussilla kohti TAYSsia. Matka tuntui epätodelliselta. Sana diabetes pyöri mielessä ja pidättelin kyyneleitä koko matka.
ACUTASSA pääsin jonottamatta hoidon tarpeen arviointiin. Hoitaja näki lääkärin lähetteen koneelta ja passitti minut B aulaan odottamaan kutsua.
Ihmisiä oli ensiavussa todella paljon, tuoleja ei ollut montaa vapaana. Odotin ehkä 5 minuuttia ja minut kutsuttiin. Ensihoitaja opiskelija kysyi pystynkö kävelemään ja minähän pystyin. Pääsin "sisälle" ensiavun puolelle, käytävälle vuoteelle odotelemaan. Kaikki muut paikat olivat täynnä.
Minulta otettiin verensokeri sormesta, joka näytti muistaakseni 16.6.
Ketoaineet näyttivät muistaakseni 0.1.
Pissailin purkkiin.
Kädestä otettiin verikokeita.
Lääkäri otti myös laskimoverinäytteen ranteesta.
Minulle laitettiin kanyyli, jonka kautta sain nesteytystä.
Verikokeiden tuloksia odotellessa makoilin sängyllä ja tuijottelin pää tyhjänä tablettia ja soittelin läheisille.
Päivystävä lääkäri jutteli kanssani ja kertoi että kyseessä on DIABETES. Ulkoisen habituksen vuoksi oli jo melko varmaa että kyseessä on ykköstyyppi.
Välillä itkin hieman, välillä olin vain pää tyhjänä.
Kolme tuntia olin päivystyksen puolella, kunnes minut siirrettiin kerrokseen 11 eli sisätautien ja reumakeskuksen osastolle.
Olo oli yllättäen aika rauhallinen.
Sairaanhoitaja tuli juttelemaan kanssani ja sain oman verensokeri mittarin ja siihen tarvittavat välineet. Mittailimme sokereita, jotka olivat edelleen lähemmäs 20.
Päivällisen yhtydessä sain insuliinikynän. Halusin heti itse pistää ja laittaa, koska kukaan ei sitä tekisi tästä eteenpäin puolestani muutenkaan.
Meni muutama sekunti ennenkuin uskalsin pistää. Neula on insuliinikynässä todella pieni, joten ei se liioin tuntunut miltään.
 |
| Melkein kuin tornihotelli, ruoka ehkä ei niinkään... |
Tiistai meni jotenkin roboottimaisesti. En ehkä vielä oikein tajunnut todellisuutta, vaikka kuitenkin tajusin.
Yö meni pyöriessä. Ei oikein pystynyt nukkumaan ja kanyylikin häiritsi kädessä. Verensokereita mitattiin klo 00.00 ja 04.00.
Keskiviikkona alkoi todellinen oppikoulu.
Minusta oli nyt tultava oma haimani. Minun oli opittava pikkuhiljaa kaikki mitä tämä pitkäaikaissairaus vaatii, jotta se pysyisi mahdollisimman hyvässä hoidossa.
Diabeteshoitajan kanssa juteltiin ja harjoiteltiin ja opiskeltiin.
Sosiaalityöntekijäkin kävi juttelemassa, lähinnä vero asioista ja minne kaikkialle lääkärin B-todistus kuuluisi lähettää.
Voin sanoa että tällä matikkapäällä ei ole ihan helpoin ymmärtää miten lasketaan hiilihydraatit ja verensokerit sopivaksi määräksi insuliinia. Helpotusta ei myöskään tuonut se että kehossa shokki tila päällä!
Mutta minä opein koko ajan lisää.
Jokaisella ruokailulla sain henkiseksi tueksi ja laskujeni varmistajaksi sairaanhoitajan. Tästä oli iso apu ja helpotus.
Keskiviikko iltana alkoi shokki tulla ulos kehosta. Itkin todella paljon! Itkin yksin. Itkin äidin kanssa kilpaa puhelimessa. Itkin hoitajan seurassa. Itkin.
Päässä pyöri kaikki mahdollinen:
"Mitä jos jään yksin?"
"Mitä jos menen tajuttomaksi yöllä ja kuolen?"
"Voinko saada lapsia?"
"Voinko elää normaalia elämää?"
"Voinko liikkua ja urheilla?"
"Saanko herkutella?"
"Miksi juuri minulle kävi näin?"
"Mitä pahaa olen tehnyt?"
"Voiko tässä kuitenkin olla jokin virhe?"
Ajatukset kolisivat päässäni kuin mikäkin betonimylly.
Onneksi tuli yö ja sain edes hieman nukuttua.
Pelkäsi aamulla että minut lähetetään kotiin. Diabeteshoitaja oli jutelut lääkärin kanssa ja kertoi minulle että minun ei tarvinnut lähteä vielä torstaina. Saisin olla vaikka viikonlopunkin sairaalassa, jos minua jännittäisi kotiin lähtö.
Torstaina tuli vielä itkettyä jonkin verran. Olotila alkoi tasaantua. Imin lisää informaatiota itseni ja sairauteni hoitamisesta. Sydänfilmikin otettiin jossain kohtaa. Jalkojeni tuntoaistit testattiin myös.
Halusin vieläkin että hoitaja olisi tukena ruokailujen aikana, jotta varmasti osasin laskea hiilihydraatit ja sokerit niin että insuliiniannos olisi oikea.
Perjantaina herätessäni olin jo aika varmoilla fiiliksillä liikenteessä. Pääsisin viikonlopuksi kotiin.
Lääkäri tutki silmäpohjani. Sain lisää informaatiota ja lisää lappuja ja lippuja.
Odotin jo että H pääsisi töistä ja hakisi minut kotiin.
Iltapäivällä olin pitkästä aikaa omissa vaatteissani. Vaaleanpunainen sairaala pyjama sai jäädä ja oli aika lähteä kotiin.
Olin innoissani kotiin pääsystä, mutta jännitys oli myös suuri. Oloa helpotti kuitenkin tieto, että sain aina soittaa osastolle tai diabeteshoitajalle.
Oli ihana tietää että saisin nukkua omassa sängyssä, omassa kodissa ja päästä omaan ympäristöön!
Jokaisena yönä tähän päivään mennessä kotona ollessani, olen herännyt kolmen aikoihin. Ehkä se on joku kehon tarve tsekata olenko tajuissani, tai oireilenko jollakin tapaa.
Jokaisena yönä tähän mennessä (ja toivottavasti jatkossakin) olo on ollut hyvä.
Ensimmäisen viikon aikana oli tarkoitus saada sokerit pysymään järkevällä tasolla. Koska verensokerini ovat olleet todella korkeat, ei kannata heti tiputtaa sokeriarvoja normaalille tasolle, ettei keho ihmety.
Nyt, tästä päivästä eteenpäin olisi tarkoitus pitää verensokerit taas jo hieman lähempänä normaaleja arvoja.
Verensokerit heittelevät edelleen aika hurjasti. Pikkuhiljaa toivottavasti löytyy sopivat insuliiniannostukset ja pääsisin nauttimaan "normaalista olotilasta".
Huomenna tulee viikko siitä kun pääsin kotiin sairaalasta.
"Diabetes matematiikka" on ainakin kehittynyt hurjasti.
Olen käynyt kaksi kertaa uimassa ja pari kertaa lenkillä.
Yksin lähtö liikkumaan ja muuallekin jännittää hieman. Ehkä saan rohkeutta ja varmuutta kun postista saapuu tilaamani diabetes rannekeet. Tulee ehkä hieman turvallisempi olo, vaikka rannekkeet eivät itse minua auta, mutta helpottavat muita ihmisiä auttamaan minua, jos jotakin sattuu.
Siinä pikakelauksena minun tarinani.
Tiedän että tämä on kamala sanonta, mutta kirjoitan sen silti:
"Se mikä ei tapa, se vahvistaa"
I'll be strong!
Ive still got a lot of fight left in me!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti