En tiedä, enkä oikein muista miten, mutta minun emoni, se karvainen äiti hylkäsi minut jo pienenä. Minulla ei silloin ollut edes vielä nimeä.
Joku maanviljelijä setä minut pelasti raakkuvilta lentäviltä olennoilta, keskeltä nurmikkoa.
Pääsin lämpimään maalaistaloon suojaan.
En kuitenkaan ollut tervetullut taloon, koska siellä asui muita kissoja, enkä tainnut oikein kuulua heidän joukkoonsa. Asustelin saunassa ja saunakamarissa, muistaakseni viikon verran.
Yhtenä päivänä kuulin ulkoa ääniä. Kaksi ihmistä tuli maalaistaloon. Sain leikkiä näiden ihmisten kanssa. He ottivat minut syliinsä ja laittoivat minut pelottavaan pimeään paikkaan, jota he kutsuivat nimellä kantokassi.
Minua pelotti kovasti ja sanoin "miu miu" tosi monta kertaa, ja pääsin pois pimeästä paikasta.
En ollut enää saunakamarissa, vaan jonkun pörisevän ja liikkuvan jutun kyydissä, jota ihmiset kutsuivat nimeltä auto.
Matka oli pitkä ja koko matkan minua pelotti kamalasti.
Auto kuitenkin pysähtyi ja minut kuljetettiin paikkaan jota he kutsuivat kodiksi. Pääsin haistelemaan nurkkia ja sain ruokaakin.
Aluksi minua jännitti ja vähän pelottikin, mutta totuin nopeasti uuteen paikkaan.
Minulla oli uusia leikkikavereitakin; kroko, lambu ja hylje. Voi että meillä oli lystiä jo silloin!
Aika on mennyt hurjaa vauhtia! Olen syönyt, nukkunut, leikkinyt, syönyt, nukkunut, leikkinyt, käynyt vessassa... öö syönyt, nukkunut ja leikkinyt ja ööö...
Olen yrittänyt saada uusia ystäviä muista kissoista, mutta jostakin syystä he eivät halua leikkiä kanssani, vaikka minä olen heistä tosi kiinnostunut.
Kerran meillä kotona kävi kylässä yksi kissa, joka ei suostunut tulemaan edes kopastaan ulos, joten mitä työnsin luukun kiinni ja tokaisin: "pysy sitten siellä"!
Joskus matkustimme pitkän matkan Poriin moikkaamaan harmaata vanhaa kissaa, mutta se vain murisi ja sähisi minulle. Mikäköhän sillä mahtoi olla?
Viimeksi tapasin minun ikäiseni tyttökissan ja ajattelin että nyt saan itselleni ystävän. Toisin kävi. Hän kiljui kauhusta, ihankuin olisin ollut jokin hirviö.
Onkohan minussa jokin vialla? Pelkäävätkö muut minua?
Minulla on yksi karvainen ystävä, mutta luulen ettei se ole kissa. Se on kyllä saman kokoinen, mutta en osaa puhua sen kanssa samaa kieltä. Se sanoo aina että "hauhau!!" enkä siksi oikein häntä ymmärrä. Usein tarkkailen häntä pömpelini päältä ja välillä nuuskimme toisiamme nenät vastakkain.
No... Ehkä joskus saan ystävän. Ainakin minulla on tuo karvaton äiti, joka ruokkii minua ja siivoaa kakkani pois.. Joskus äiti leikkii kanssani hippaa ja heittelee minulle leluja. Tykkään kovasti roikkua verhoissa, mutta äiti laittaa minut aina sen jälkeen parvekkeelle. Kummallista.
Täällä asuu joku toinenkin joka ruokkii minua ja joskus leikkii kanssani. Hän ei ikinä siivoa kakkojani.
Olen päässyt matkustelemaan paljon autolla, pyörällä ja junalla. Minusta se on huikean hienoa! Pääsen haistelemaan uusia nurkkia ja teroittamaan kynsiäni erilaisiin sohviin. Hihhih!
Muutamia päiviä sitten, minut vietiin paikkaan, jossa minua pistettiin. Nukahdin.
Kun heräsin, maailma kieppui ja pyöri, enkä oikein pysynyt edes pystyssä. Siitä asti olen joutunut pitämään tällaista outoa ninja pukua päälläni. Olen niin häpeissäni! Eihän nyt ole edes vappu tai naamiaiset. En halua syödä enkä juoda enkä varsinkaan hoitaa vessa-asioita ninja puvussa. Todella nöyryyttävää!
Onneksi äiti ottaa puvun pois niin voin hetken olla rauhassa oma itseni.
No parempia päiviä odotellessa..
Eilen äiti, se karvaton, sanoi minulle: "Viivi sinä olet nyt aikuinen nainen "
-Viivi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti